Linkit
Kuvat
Lisätiedot
Kartta
Etusivu
Tiedotteet
2006

Professori Laila Hirvisaaren avajaispuhe Urjalan evakkovalleuksella 10.7.2010
Tälläkin matkalla on päämäärä

" Jokaisella evakolla on oma muistonsa, heistä jokaisesta saisi oman tarinansa. Evakon
kohtalo on jokaisella erilainen, mutta aina yhtä satuttava ja järkyttävä."

Hyvät evakkovaellukseen osallistujat, ja täällä Urjalassa tänään mukana olevat! Nämä sanat lausuin Lohjalla 2007. Ne pätevät tänäkin päivänä evakkovaelluksella, jolla ikäänkuin solmitaan yhteen nuo talvisodan ja kesän 1944 vaellukset, jolloin sadattuhannet, lähes puoli miljonaa ihmistä joutui evakkotielle. Tämä evakkovaellus joka tänään toteutetaan, on niiden tapahtuneiden rinnalla varmaan iloisempi ja avoimempi tapahtuma, koska se toteutuu nyt vapaaehtoisuudessa. Ja niin pitääkin olla, jatkaa muistoissa sitä matkaa, minkä me monet kävimme todellisuudessa läpi, ja samalla siirtää se kokemus meitä nuoremmille, jotka eivät sitä koskaan joutuneet tekemään.

Tuolloin 4. elokuuuta 2007 Lohjalla oli kuuma päivä, lämmin tunnelma kuten tänäänkin. Olimme kaikki Johannes Virolaisen haudalla kirkolla. Muistan että oman äitini hautajaista oli vain muutama viikko, kaikki oli pinnalla, lapsuuden muistot, yhdessä kokemamme sota- aikojen pelko, sotaleskeys ja sotaorpous. Meidän evakkomatkamme äitini ja isovanhempieni kanssa kesällä 1944 vei Mynämäkeen, Korvensuun kylään, Jäppilän taloon. Ystävyys säilyi vuosikymmeniä, se on olemassa vieläkin. He tulivat äitini hautajaisiin kaikki jotka jaksoivat. Se on todellista evakkoystävyyttä. Siinä kumpikin osapuoli, sekä tulijat, että vastaanottajat kiintyivät loppuelämäksi toisiinsa.

Maaliskuussa tuli kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Helsingin Sanomat ja monet lehdet nostivat näkyvästi ja kiitettävällä tavalla esille sotiemme tapahtumat. Me
muistamme salamannopeat lähdöt, täpötäydet evakkojunat, tuon loputtoman joukon ihmisiä, jotka täyttivät tiet hevoskyydeillä, polkupyörillä ja kävellen kohti sotaa pakoon, turvaan. Niin paljon elämänkohtalolta kuin oli lähtijöitä. Me pienimmät, jotka synnyimme keskellä sotaa, emme tienneet, ettei normaali elämä ollut sellaista, vaan nyt oli sota- aika. Kuka ehti sen lapselle kertoa? Me luulimme, että elämä tulisi aina olemaankin sellainen; lentolaivueita, ilmapommituksia, sotamiehiä, suruharsoja ja vahakukkia.

Vuosia myöhemmin minullekin selvivi, että sota-aika oli poikkeuksellinen aika, aivan erilainen kuin aika ennen syntymäämme. Ja se jatkuisi rauhan tultua toisenlaisena. Mutta mikään ei sotien jälkeen ollut niinkuin ennen, kaikki oli muuttunut. Alkoi uusi sopeutumisen aika sadoilletuhansille karjalaisille. Ehkä meitä lohduttaa lempeän munkki Fransiscus Assialaisen järkevä neuvo: jos jollekin asialle ei kertakaikkiaan voi mitään, se on vain hyväksyttävä. Olemme hyväksyneet, sillä ikuisessa katkeruudessa ei voi elää. Karjalaisten oli pakko sopeutua maamme lähes jokaiseen kuntaan. Nyt myöhemmin on selvinnyt, että siirtokarjalaiset toivat mukanaan moniin suomalaisiin kyliin positiivisen elämänasenteen, sekä optimistisuutta surun ja menetysten keskellä.

Tämän evakkomatkan suojelijana hauan lähettää teidät matkaan hienon runoilijamme Aale Tynnin sanoin:

Niinpä sanon
mikä sanottava on:
ilman jatkuvuutta
on elää mahdoton.
Eilisessä on säie
joka jatkuu huomiseen.
Se kantaa päivän
kaikkine vaivoineen.

Katselen Linnunrataa
Muistan vainajat
Muisto on valoa täynnä
koska he rakastivat.
Olen kiintynyt moniin heistä,
tuttuihin, etäisiin.
Elän osana suuremmasta.
Liityn galaksiin.

Lähetän teidät tänä kesäisenä päivänä matkaan rakkaudella ja lämmöllä. Ottakaa sydämiinne ilo, älkää uuupuko matkalla, sillä tälläkin matkalla on päämäärä