Linkit
Kuvat
Lisätiedot
Kartta
Etusivu
Tiedotteet
2006
2007

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 68 vuotta siitä, kun talvisodan syttyessä
karjalainen kansa joutui lähtemään kotiseuduiltaan sotaa pakoon. Monille
kylille lähtökäsky tuli viimeisellä hetkellä. Joillekin annettiin aikaa
muutama päivä, joillekin muutama tunti. Mitä ajatteli Evakkolaulun äiti,
joka sanoo: tässä on miun koko omaisuus, viisi lasta sekä kahvipannu uus.
Tiedetään tapauksia, että lähdön kiireessä vetäistiin mukaan sängyn alta
pitsilaatikko, mutta seinälle jäi arvokas taulu ja piirongin laatikkoon
talon paperit. Monissa perheissä ehdittiin sentään ottaa mukaan valokuvat.
Niistä on ollut paljon hyötyä ja iloa.

Jokaisella evakolla on omat muistonsa. Heistä jokaisesta saisi oman
tarinansa. Evakon kohtalo on jokaisella erilainen mutta aina yhtä satuttava
ja järkyttävä. Me olemme nyt kokoontuneet tänne Lohjalle evakkovaellukseen.
Juuri tällaiset evakkomatkaan liittyvät tapahtumat kirvoittavat esiin
muistot.

Aikuisten ja lasten evakkomuistot eroavat toisistaan. Itse muistan parhaiten
evakkomatkan, joka alkoi juhannuksen jälkeen kesällä 1944. Se vei meidät
Lappeenrannan ja Nuijamaan rajalta ensin hevoskyydillä Savitaipaleelle,
sieltä Selänpään asemalle. Siellä käytiin junaan ja mummo jäi tunniksi
istumaan aseman penkille vieressään pissapotta ja maitokannu. Mummo ei
hermostunut, vaan kertoi ajatelleensa, että juna tulee takaisin hänet
hakemaan. Tulihan se, oli vain vaihtanut raiteita.

Junamatka kesti pari viikkoa, niin ainakin muistan. Vähintään kerran meidät
juoksutettiin metsään pommituslaivueen pelossa. Mynämäeltä Hiekkamäen
asemalta meidän perheemme, sotaleski-äitini, minä pieni tyttö ja
isovanhempani haettiin Korvensuun kylään, Jäppilän taloon. Alkoi kesä
uusissa maisemissa, hyvien ihmisten luona, jotka ottivat meidät vastaan
sydämellisesti ja lämpimästi, Muutama viikko sitten siunattiin minun äitini
viimeiselle matkalleen. Neljä Jäppilän evakkotalomme lapsista oli
saattamassa häntä, sillä ystävyys on jatkunut yli kuusikymmentä vuotta.

Aikuiset kokivat evakkomatkan toisin kuin lapset. Sota oli niin suuri
vääryys, että yksittäinen ihminen pystyi tuntemaan sen jaloissa vain
voimattomuutta. Oli valtava huoli läheisistä, lapsista, miehistä, isistä ja
pojista rintamalla. Oli huoli kotirintamasta. Oli pelko pommituslaivueista,
jotka kylvivät kuolemaa. Tuli tieto, ilmoitus, lähtö ja paluu. Uusi tieto,
uusi lähtö, hiljaisuus, ei enää koskaan paluuta.

Itse olin sodan aikana lapsi. Muistan vahakukat. En kestä niitä vielä tänä
päivänäkään. Valokuvaamossa äiti sanoi, että sinä olet sotaorpo, isä on
kaatunut rintamalla, älä hymyile. En hymyillyt, sillä sorsettimekon hihojen
kuminauhat puristivat sietämättömästi. Muistan kangaskengät, jotka menivät
riekaleiksi sateella. Muistan aikuiset, jotka itkivät ja nauroivat
samanaikaisesti. Muistan mustat vaatteet hautausmaalla ja suruharson äidin
kasvoilla. Muistan merkillisen pimeän ja kylmän illan jolloin isäni
siunattiin. Samana yönä siunattiin yli 120 sankarivainajaa. Muistan sanoja:
Syväri...Kannas... Paatene. Äänislinna...

Muistan katsoneeni sanomalehtien kuolinilmoituksia, joissa yhdessä luki
minun nimeni surevien joukossa. Muistan juosseeni mummon pihamaalle
näyttämään pientä nyrkkiäni, kun yksi pommikone teki kaarroksen alas.
Muistan miten mummo kantoi minut perunakuoppaan ja heittäytyi itse päälleni.
Pelko ja tuska. Kyyneleet. Kirjeet rintamalta. Isä on kaatunut. Myöhemmin
mietin, missä hän on. Mullan alla? Taivaassa? Vaiko vankileirillä?

Aikako kultaa muistot? Ei ainakaan sodan muistoja. Ei sota saa ympärilleen
pitsikoristeisia ikkunanpieliä. Mutta sotaankin liittyy nostalgiaa: muoti,
musiikki, taide, kirjat.

Katkeruudessa ei voi elää. Koko elämäänsä ei voi itkeä sitä, mitä ei voi
enää saada. Me evakkolapset tiedämme, että vaikka useimmilta meistä vietiin
isä ja koti, katkeruutta ei voi kantaa loputtomiin. Kaatuneitten
muistopäivänä menemme sankarihautausmaalle ja rukoilemme hiljaa. Kiitämme
heitä, joka ovat antaneet meille elämän, kiitämme läheisiämme että olemme
jaksaneet ja kestäneet. Orpous on aina olemassa. Evakkous ja kodin
menettäminen ovat tuskaisimpia muistoja, mitä voi olla.

Katkeruudessa ei todellakaan voi elää. Elämään täytyy löytää ilo,
hyväksyminen ja optimistisuus. Muistoja ei voi kieltää, mutta emme voi elää
vain muistoissa. Elämme tästä eteenpäin päiviä, jotka olemme edessämme ja
olemme niistä kiitollisia. Mutta palaamme sotamuistoihin ja
evakkomatkoihimme silloin, kun on aika palata.

Lohjan Karjalaseuran puheenjohtaja Pirkko Siili valtioneuvos Johannes Virolaisen patsaalla 4.8.

Olemme pysähtyneet hetkeksi vaelluksemme alkuvaiheessa merkittävän
suomalaisen evakon muistomerkille muistelemaan ja kunnioittamaan hänen
työtään karjalaisten ja koko maamme hyväksi. Seisomme valtioneuvos Johannes
Virolaisen muistomerkin äärellä. Hänen elämänsä vaikuttajia olivat sota,
karjalaisuus ja politiikka.

Hänen elämänkaarensa alkoi tammikuun viimeisenä päivänä 1914 maanviljelijä
Paavo Virolaisen perheessä Viipurin maalaiskunnan Ylä-Sommen kylässä.
Johannes Virolainen oli sukunsa ja kylänsä ensimmäinen ylioppilas.
Valkolakin saatuaan 1932 hän kävi asepalveluksen. Hän itse kirjoittaa
eräässä artikkelissaan syyskuussa 1932 Haminan Reserviupseerikoulun tunnilla
kouluttavan luutnantin sanoneen: "Teistä pojat tulee reservinupseereita, jos
nyt alkavan kurssin selvitätte. Jos itäinen naapuri hyökkää, mikä meidän on
aina pidettävä mielessä, teistä kaatuu kolmen ensimmäisen kuukauden aikana
yli 50 prosenttia". Johannes Virolainen toteaa: "Näin meille puhuttiin,
mutta me uskoimme rauhaan".

Rauhaan uskottiin niin Karjalassa kuin koko Suomessa. Karjala eli "hyviä
vuosia". Elettiin taloudellisen ja henkisen nousun kautta. Maakunta kohosi
jättiaskelin muiden maakuntien tasolle. Viipuri kasvoi maan toiseksi
suurimmaksi kaupungiksi. Oppilaitokset ja kulttuuri eri muodoissaan
kukoistivat. Myös muualla Karjalassa elettiin voimakasta kehityksen kautta.

Talvisota syttyi suurelle osalle kansaa täysin yllätyksenä. Syyskuun
ensimmäisenä päivänä 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan. Englanti ja Ranska
julistivat Saksalle sodan 3. syyskuuta. Lokakuussa tuli Suomen hallitukselle
pyyntö lähettää edustajansa neuvottelemaan maittenvälisistä tärkeistä
kysymyksistä. Tämä osoitti jo, että Suomi joutuisi alkaneeseen sotaan
mukaan. Suomi ei voinut suostua Moskovasta asetettuihin vaatimuksiin ja niin
neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Seurauksena oli Neuvostoliiton syytös
rajaloukkauksista ja puheet "Mainilan laukauksista", joiden mukaan Suomen
tykistö olisi ampunut itärajan yli surmaten neuvostoliittolaisia sotilaita.
Ilman sodanjulistusta Stalin määräsi joukkonsa hyökkäämään itärajalta
Karjalan Kannakselta aina Petsamoon saakka tavoitteena Suomen miehittäminen.

Näin toteutuivat ne kauhukuvat, joita suomalaiset olivat nähneet
puolalaisten paetessa hädissään sotaa. Kuvat, joiden ei koskaan uskottu
toteutuvan meillä Suomessa, muuttuivat todeksi - ensimmäinen evakkovaellus
alkoi. Sota kosketti kaikkia - koko Suomea ja vaati veronsa perheiltämme
pienimmästä suurimpaan. Karjalaisten evakoiden kohdalla orvoiksi jääneet
lapset, lesket ja poikansa menettäneet vanhemmat joutuivat kamppailemaan
kodin ja omaisuuden menettämisen ohella vielä rakkaittensa menettämisestä
aiheutuneen tuskan kanssa.

Maa- ja metsätaloustieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi v. 1938
valmistunut Johannes Virolainen joutui hoitamaan siviiliväestön
evakuoimista. Hänestä oli tullut syyskuun alussa 1939
kansanhuoltoministeriön Viipurin läänin piiritoimiston päällikkö ja hänet
siirrettiin sodan alettua II Armeijakunnan Esikunnan evakuoimistoimistoon.
Hänen tehtäviinsä kuului väestön evakuoiminen yhdessä sotilasviranomaisten
kanssa ja erityisesti omaisuuden siirtäminen pois sotatoimialueelta.

Ennen sotaa laaditut evakuoimissuunnitelmat olivat puutteellisia ja
keskittyivät väestön siirtämiseen. Sodan jaloista ehdittiin onneksi siirtää
huomattava määrä ihmisiä. Sotatoimien puhjettua ja Neuvostoliiton hyökätessä
laajalla rintamalla, tilanne vaikeutui niin, että vastuu hallinnosta ja myös
evakuoinnista, siirtyi sotilasviranomaisille. Vihollinen ylitti nopeasti
aikaisemmin tyhjennetyn rajavyöhykkeen ja erityisesti joulukuun alkupäivät
olivat jännittäviä neuvostojoukkojen edetessä.

Viipurin lääniin muodostui kaksi erillistä evakuoimisaluetta, Karjalan
kannas ja Laatokan Karjala, joista Kannas oli laajempi ja vaikeampi
kiireisen aikataulun ja alueen väkirikkauden vuoksi. Selvisi myös, ettei
omaisuudesta ehditty muutaman päivän kuluessa paljoakaan pelastaa.
Evakuointityö oli kuitenkin uutteraa. Viranomaiset pyysivät ja saivat apua
joka taholta: autoja, rautatievaunuja ja hevosia. Valtioneuvosto mm. kehotti
lähettämään kaikki valtakunnan käytettävissä olevat kuorma-autot Karjalaan
evakuointikuljetuksia varten.

Monet meistä täällä nyt seisovista, vanhempamme ja isovanhempamme kokivat
sekä vuoden 1939 lähdön, jota pidettiin tilapäisenä, että myös katkeran
toisen evakkotaipaleen, jolta ei vieläkään ole ollut paluuta. Olemme eläneet
suomalaisina yhdessä toisten heimoveljiemme ja sisartemme kanssa rakentaen
sodan jälkeistä Suomea hyvinvointivaltioksi, jossa meidän ja lastemme nyt
kelpaa elää. Karjalaiset ovat olleet vaikuttajia, kulttuuripersoonia,
poliitikkoja - hyvänä esimerkkinä on mies, jonka muistomerkin ääressä nyt
olemme. Hänen perusti kotinsa tänne Lohjan alueelle, oli maassamme kauimmin
kansanedustajana ja monissa ministerintehtävissä toiminut henkilö.
Merkittävää oli myös hänen toimintansa Eduskuntamme puhemiehenä. Hän
ansaitsi varmasti paikkansa maamme kahdeksan valtioneuvoksen arvon saaneen
henkilön joukossa. Hänen elämäntaipaleensa ja evakkotaipaleensa päättyi 11.
joulukuuta 2000 ja hänen viimeinen leposijansa on Lohjan kauniin P.Laurin
kirkon kupeessa. Hänelle pystytettiin kuvanveistäjä Nora Tapperin tekemä
muistomerkki tälle paikalle v. 2004.

Meitä suomalaisia on kautta aikojen vahvistanut usko Jumalaan ja Hänen
johdatukseensa vaikeinakin aikoina. Pyydänkin, että lähtiessämme
taivaltamaan tunnemuistojemme kanssa Evakkovaellustamme, laulamme yhdessä
Johannes Virolaisen lempivirren, joka tunnetaan "Titanicin hymninä" Sua
kohti Herrani. Virsi löytyy virsikirjasta uudelleen sanoitettuna alkaen
sanoilla Käyn kohti Herraani. Me kuitenkin laulamme sen niillä sanoilla,
joilla myös Johannes Virolainen oli sen oppinut.

MITEN EVAKKOKOKEMUKSET OVAT VAIKUTTANEET YHTEISKUNTAKEHITYKSEEN JA YKSILÖLLISESTI Pirjo Riitta Rintanen Laillistettu psykologi 4.8.07

Omat kokemukseni evakkojen lapsena, toisen polven karjalaisena,
pari runoani aluksi:

SEPPELELEITÄ
Kesällä 2007

Kirvun sankarihaudalla
kedon kukat enolleni,
melkein lapsi vielä,
enempää ei voi antaa kuin henkensä
toisten puolesta
kiitos, eno, joka päivä

kirkon rappusilla
auringossa
olen tullut kotiin
ei mitään puutu
hetken taivas

kirkonmäeltä kaatuneiden venäläisten
muistomerkille
seppelettä kantaa
vauvasta saakka
sotaorpo Kirvun mies
isä kaatui

nyt
seppelettä kantaa
tietä pitkin
miten mies jaksaa
noin raskasta taakkaa
selkä suorana
vakain askelin

PIDÄN, PIDÄN KIINNI

Karjalainen vanhus
kansallispuvussaan
niin kauniit kädet
poskien rypyt
tukan harmaa
silmien elävyys ja syvyys

en halua irrottaa kättäni
kosketusta Karjalasta
lämpö ja muistot
niin yksin, kun lähdette
koko Karjala sydämessä

Sodan aiheuttamia menetyksiä:

- isänmaan osan menetystä,
ei ole surtu yhdessä koko maa, ihmiset eivät tiedä, miten suuresta alueesta on kysymys, miten rikkaasta alueesta, naapurille aina sotilaallisesti ja taloudellisesti tärkeästä alueesta,
Viipuria ja Petsamoa he ovat aina halunneet, teitä kaikille merille

kotiseutu, luonto, maisemat, elinympäristö, ilmasto
heimon yhteyden, tapojen, kulttuurin menetys
murteen menetys
yhteisöjen ja kylien menetys, sureminen yhdessä vaikeaa hajallaan eläen
hautausmaitten ja kirkkojen menetys
suvun hajoaminen, esi-isien polkujen menetys
kodin, perheenjäsenten hajaantuminen ainakin osaksi aikaa
omaisuuden, esineitten,
ammatin menettäminen
omaisten menetys
lasten ja nuorten aikuisen vastuuseen joutuminen liian varhain
äitien, naisten paineet kotiasioitten hoitamisessa, vastuu perheestä, huoli isien ja miesten sodassa selviämisestä
vanhempien menetys, orpous
sotalapsikokemukset, kaksinkertainen menetys vanhemmissa, kielessä
terveyden ja mielenterveyden menetykset, isien menetetyt hermot vaikuttivat perhe-elämään
ryssänä pitäminen
sodassa kaatumiset ja loukkaantumiset
huoli ruuasta ja vaatteista
monien elämänkohtalot muuttuneet rajusti (itse mukaan lukien)
sodasta syyllistäminen, miesten sotakokemusten jakaminen, vertaisryhmän tuki, leimattiin sotahulluudeksi, militarismiksi,
lottien häpäisy, heidän maineensa tahraaminen
evakkojen nopea sopeutuminen, oli pärjättävä hyvin, näytettävä, että on kelvollinen, hyvä
vaikeneminen kokemuksista, omasta kulttuurista
karjalaisten asuttaminen sisäsuomeen upea kansallinen saavutus, siitä olisi voinut olla ylpeä yhdessä
ymmärtämättömyyden ja myötätunnon puutteen kokeminen, toisilla huono kohtelu, toisilla taas hyvä
sanakarivainajien unohtaminen, heistäkään ei puhuttu joka perheessä
traumojen käsittelemättömyys,
itsetunnon menetys

Olen kahden heimon kansalainen, Karjalan evakkojen ja länsisuomalaisten vanhempien lapsi Länsi-Suomessa.
Äitini oli Kirvusta ja isä Antreasta, sukuni molempien vanhempien puolelta niin pitkälle kuin sukututkijat ovat päässeet, ovat kaikki Karjalasta. Isä oli sodassa, äiti lähti evakkoon, oli toisessa Elisenvaaran pommituksessa, palasi välirauhan aikana Ensoon ja tuli taas siskoni kanssa evakkona takaisin. Asettui lopuksi Länsi-Suomeen.

En ole saanut elää oman heimoni parissa, oman kulttuurin keskellä vaan länsisuomalaisessa perheessä, tavaten kuitenkin äitiäni ja siskoani koko elämäni ajan.
Kaikkea on ollut kaksi, vanhempia, koteja , heimoja, kulttuuria, murretta, ensimmäinen äiti puhui karjalan murrtetta, toinen Rauman, heimoidentiteettejä, isänmaakin kuin Kirvun sankaripatsas, torso, kahtena kappaleena, pää hukassa.

Juuri ja juuri olen päässyt häpeästäni, etten puhu karjalan murretta vaan Rauman.

Karjalaisuuden saatoin vasta ottaa itselleni omaksi identiteetikseni kymmenisen vuotta sitten kaikkien vanhempieni kuoltua, etten loukkaa ketään.
Karjalaisista ja karjalaisuudesta ei puhuttu kotona koskaan, mutta ei myöskään sanottu pahasti. Karjalaisuus oli vaiettu asia. Kylässä oli karjalaisia, mutta koskaan ei sanottu, mistä he olivat kotoisin. Karjalan juhlissa olin vasta ensi kerran Helsingissä vuosituhannen vaihteessa ja sitten olen ottanut kaiken irti karjalaisuudestani.

Antti-ukkoani en voinut tavata, vaikka hän eli syntymäni jälkeen kahdeksan vuotta, äiti ei uskaltanut pyytää uusilta vanhemmiltani minua ukon luo eikä hautajaisiin. Viime kesänä en saanut tietää hautasalaisuuden takia edes haudan olinpaikkaa. Raamatun mukaan viimeisenä päivänä meidät kuitenkin nostetaan ylös haudoista, alimmatkin, sitä ei edes Orimattilan seurakuntakaan voi estää, Antti-ukko, kun uskoi.

Yksi suru ei riitä, ukon tapaamisen menetys, ukon läsnäolon menetys, ukon menetys, ukon haudan menetys heimon mailla, johon hän olisi kuulunut ja haudan menetys, jossa hän on.

Mielessäni on nykyään kuitenkin syvä kiitollisuus länsisuomalaisia vanhempiani ja sukulaisiani kohtaan sekä ylpeys omista karjalaisista sukulaisistani, juuristani, karjalaisuudestani.

Kansamme historiassa sota aiheutti moninaiset traumat ihmisille sekä aineelliset että henkiset. Useimmille tapahtui monta traumaattista tapahtumaa, jotka jäivät käsittelemättä. Lotat ja aseveljet olivat niitä traumojen käsittelijöitä, kuuntelijoita, vaikka olisivat tarvinneet itse apua kriisiinsä. Tietysti myös naapurit ja isovanhemmat auttoivat. Papeilla oli täysi työ viedä kuolinviestejä ja siunata vainajat.

Oman isänmaan, heimon, kulttuuriympäristön, sosiaalisen verkoston, suvun yhteyden, omaisuuden, monien henkien ja terveyden menetykset, traumaattisten tilanteiden kokeminen ja näkeminen sekä vanhempien ja omaisten poissaolo tai henkinen stressi, hiljaisuuteen lukkiutuminen oli sen ajan menetys, myös lapsille. Sotaorvot, sotalapset ja suuret ikäluokat ovat eläneet vähillä eväillä. Sotalasten menetykset moninkertaiset, kun menettivät vanhemmat molemmissa päissä ja vieraus, kielen menetys, taas tullessa takaisin.

Traumaattiset tilanteet pitäisi käsitellä nopeasti, välittömästi aloittaa keskustelu, että ei lukkiintuisi, menettäisi kosketusta tapahtuneeseen. Lapsi tai nuori ei pysty käsittelemään surua yksin, koska on psyykkisesti vielä aikuisesta riippuvainen, turvallinen aikuinen voi tukea puhumaan ja ilmaisemaan tunteita.

Vanhemman menetys on vaikein menetys lapselle, lapsen menetys vanhemmalle. Voi vain kuvitella sitä surun määrää, mitä sodan menetykset toivat perheille. Myös aikuisen lapsen menetys on tuskallista. Lesket saattoivat jäädä myös yksin, sankarivainajasta saatettiin vaieta koko elämä niin, että lapsi ei saanut mitään kuvaa kaatuneesta isästä. Moni menetti kumppaninsa ja valitsi hätäisesti uuden kumppanin ja solmitut avioliitot eivät aina onnistuneet siitä syystä. Saksalaisten kanssa syntyneet kontaktit ja monesti traaginen ero aiheuttivat menetyksiä, joista lapsilla ja aikuisilla on ollut vaikea puhua häpeän takia.

Lapsi selviää menetyksistä paremmin, jos tosiasiat kerrotaan, menetetystä puhutaan avoimesti. Lapselle on tärkeää saada olla kiinnostunut menetetystä ja että tämän sukuun pidetään elävä yhteys. Menetetyn pitäisi saada elää sisimmässä. Mustasukkaisuus on voinut olla myös este, että kaatuneesta ei uuden kumppanin läsnä ollessa voinut puhua. Sodassa oleva isä ei saanut olla lasten kanssa ja palattuaan hän oli henkisesti kovilla sekä tapahtuneesta että käytännön elämän järjestämisessä, kaiken alusta alkamisessa, sopeutumisessa uusiin oloihin. Monet isät olivat kireitä, huusivat unissaan, kun traumoista ei saanut puhua sotahulluksi leimaamisen takia. Alkoholinkäyttö oli myös saattanut lisääntyä sodan aikana. Lapset saattoivat jäädä etäiseksi tunnetasolla.

Sodan aikana tärkeintä oli hengissä ja arjessa selviäminen, ei siinä ollut tilaa tunteille, se oli kriisiaikaa. Sodan jälkeen ei saanut puhua sodasta, mitä menivät sotimaan, miksi tulivat Karjalasta tänne, olisivat jääneet sinne. Myös poliittisista syistä ei saanut puhua, propagandasta piti ”naapuri” huolen. Mediassa tahtoo vähän sama jatkua, vaikka naapuri ei enää niin painosta. Karjala ei ole tarpeeksi esillä, sen historiasta, kulttuurista ja heimosta ei ole tarpeeksi tietoa ihmisillä.

Tunteita, joita moni kantoi ja kantaa, on syvä loukkaantuminen, mitätöidyksi itsensä kokeminen, täydellisen ymmärtämättömyyden kokeminen menetetystä. Syyllisyys ja häpeä ovat myös tavallisia tunteita, samoin huonouden tunne, ulkopuolisuus, erilaisuus temperamentissa ja ulkonäössä. Vielä tänäänkin meidät saatetaan mieltää venäläisiksi, Karjala Venäjäksi. Karjalaa ei saa kaivata kuin omiensa parissa, sitä ei saa toivoa takaisin, Karjalasta ei saa puhua, ”mitä niistä vanhoista enää”. Menetykset ovat olleet reaalimenetyksiä, ei niitä voi poistaa kokonaan mielestä mitätöimällä, vaikka onkin elettävä tässä ja nyt.

Nykyään monilla mennyt saattaa aktivoitua tärkeiden ihmisten kuoltua, oman terveyden alkaessa heikentyä, oman rajallisuutensa tajutessa. Itsenäisyys heikkenee konkreettisesti voimien myötä, saavutettu erillisyys heikkenee, kun riippuvuus lisääntyy. Tulee kaipaus vanhempiin, äitiä ja isää ikävä. Puolison kuollessa voi vanhukselle tulla romahdus, kiintopiste Karjalaan, kotiin katoaa. Jokainen menetys nostaa esiin kaikki edelliset käsittelemättömät menetykset.

Jos traumoja ei käsittele, ne ovat mukana hyppyyttäen meitä tiedostamattomasti. Masennus on perusreaktio avuttomuuteen ja psyykkiseen kipuun. Takana on usein juuri pitkältä ajalta menetyksiin liittyvää kiukkua ja surua, johon ei ole tunnekosketusta. Masennus voi olla geneettisestä taipumuksesta johtuvaa, traumaperäistä tai molempia yhdessä. Olemme rakenteeltamme ja kestokyvyltämme erilaisia. Hormonaaliset tekijät ja vanheneminen vaikuttaa mielialaan myös. Myös saamamme kasvatus ja mallit tärkeiltä aikuisilta, useimmiten vanhemmilta vaikuttavat itsekuvaamme, itsetuntoomme ja kykyymme aktiivisesti työstää ongelmiamme ja löytää ratkaisuja.

Ongelmana saattaa olla se, että koemme ja reagoimme nykypäivään samalla tavalla kuin opimme kokemaan lapsena. Realiteetti voi olla ihan toinen nyt elämässämme, mutta reagoimme siihen samoin kuin olemme lapsuudessamme elämämme kokeneet ja oppineet reagoimaan. Elämän kokemisen saattaminen ajan tasalle, nykyisyyteen on usein terapian tehtävä.

Liian varhain menetetty vanhempi ei ole voinut olla turvana ja mallina riittävän kauan, lapsi ja nuori jää heikoille, ellei tule jotain muuta, joka ottaa nämä tehtävät kantaakseen. Kriittinen vanhempien menettämisen aika koskee myös aikuisuuden kynnyksellä olevaa nuorta. Elämänmyönteisesti ajattelevat vanhemmat, onneksi myös heimomme, antavat mallin toivosta ja sitkeydestä sekä sopeutumisesta realiteetteihin.

Karjalaisilla ei ole omaa maakuntaa konkreettisena maassamme enää, heimo voi kokea yhteenkuuluvuutta yhteisissä tapaamisissa, Karjala tällä puolen olemme me. Minulla on rakas laihialainen ystävä, jonka suvut ovat olleet aina siellä. Muistan kateuden hautausmaalla kun hän äitinsä kanssa näytti kaikki sukuhaudat vaikka kuinka pitkälle, kaikki nukkuivat omassa omiensa joukossa, elävien ja kuolleiden.

MUMMON HAUDALLA

Nuorena kuolleen, kahdentoista lapsen isäni äidin
mummoni
haudalla ei ole ristiä
hautaakaan en tiedä
kummalla Antrean hautausmaalla mummo nukkuu
uudessa vai vanhassa
monesti olen vaeltanut niissä
miettinyt
tuollako vai tuolla

isä jäi kymmenvuotiaaksi äitinsä kuollessa, kaksi nuorempaakin oli
mummostani ei jäänyt yhtään valokuvaa, ei yhtään muisteloa,
mummon puolen sukulaista,
jäi vain iltarukous,
jonka hänen oli täytynyt opettaa isälleni ennen kuolemaansa

äiti kertoi isän sanoneen sodan aikana tietävänsä keskitysleireistä,
äiti alkoi kovasti pelätä
isä oli pyytänyt äidin siunata itsensä illalla, niin äidin ei tarvitse
pelätä mitään pahaa

isästäkin jäi usko, isänmaa, jota hän puolusti, minä ja sisko

mummon haudan risti on
ristissä olevat käteni rukoillessani
mummosta tiedän nyt ainoan ja tärkeimmän – uskon

Syvimmälle juuret ulottuvat juuri hautausmaalla, omat juuret ja kansan. Karjalan juhlilla dos. Petri Raivio kertoi, miten juuri hautausmaat joutuvat venäläisten hävityksen kohteeksi, koska on vaikea hävittää sitä totuutta, että vuosisatoja ovat suomalaiset siellä asuneet ja siellä he nukkuvat edelleen. Kirvussakin hautausmaan päälle on rakennettu asevarikko ja hautakivet ovat rakennusten perustuksena ja talojen savupiippujen tiilet seininä. Rakennukset Kirvussa ovat jo rappeutuneet, mutta siunattu maa on pysyvä, siunausta ei saa pois eikä historia muutu, vaikka sen kirjoittaisi kuinka oman mielensä mukaiseksi realiteettien vastaisesti. Myös talot muistuttivat meistä, keneltä maa on otettu, ne piti hävittää, talot muistuttivat myös kulttuurista. Pitäjien nimet kertovat vanhoista asukkaista ja ne on valloittaja muuttanut. Joka kerran Karjalassa käydessä, jotain omaa on taas hävitetty, menetetty.

Luen sotapäiväkirjoja ymmärtääkseni tapahtumia, kaatunutta enoani, etsin häntä muistiinpanoista, oliko joku lähellä rintamalla, mikä on ollut vapautemme vaiettu hinta.
Sydämessäni koen surua siitä, että mukana olleet eivät saaneet myötätuntoa, tilaa puhua, arvostusta, kuin vasta nyt, kun suurin osa on jo kuollut. Tunnen surua, että yhtään sotaa, Karjalaa koskevaa kirjaa en ole koulussa lukenut. Kertaakaan veteraaneja ei muistettu, oltu heistä kiitollisia ja ylpeitä. Napoleon oli tärkeä, oman maan ja Viron historia ei. Lotat olivat täysin pannassa. Totuutta ei voi kuitenkaan tuhota, olen tutustunut myöhemmin lottiin.

Oman maan historiasta, sen sota-ajasta, menetyksistä, Karjalan menetyksestä, karjalaisten kohtalosta pitäisi uskaltaa puhua avoimesti, surra koko kansana aineellisesti ja henkisesti rikkaan Karjalan menetystä. Meidän pitäisi myös arvostaa enemmän oman kulttuuriamme ja karjalaisten asuttamista, koko heimon pelastamista sisämaahan siirtolaisina. Jokaisen pitäisi saada asua omassa kulttuurissaan, omiensa joukossa, omilla juurillaan, jokainen tarvitsee ne omaan identiteettinsä.

Karjalaiset voivat olla esimerkkejä, edellä kulkijoita, miten säilyttää toivo, olla vastoinkäymisissä äärettömän sitkeä. Itse ainakin vastoinkäymisissä saan voimaa ajatellessani omaisiani, jos kerran he ovat selvinneet ja jaksaneet, miksen sitten minä, samaa sukua, kun olen.

Kuvia Lohjan vaellukselta

Kuvat: Lauri Kosonen