Valtioneuvos
Riitta Uosukainen 4.7. 2009
Evakkoudesta
selviytymisen sietämätön keveys
Mistä
on kysymys, kun satamäärin kokeneita, sananmukaisesti aikuisia
naisia
ja miehiä kokoontuu yhteen muistelemaan kaikkea muuta kuin helppoa
ja
mieluisaa evakkoon joutumisen vaihetta 65 vuoden takaa? Mistä on
kysymys,
kun tässä suhteessa merkkivuosia 1940 ja 1944 ei voi ohittaa?
Juhlasta ei ole
kysymys. monimerkityksisistä merkkivuosista sitäkin enemmän.
Evakkous on
selvästi vaikuttanut sen kokeneisiin ihmisiin, se on jäytänyt
tai
katkeroittanut tai antanut empatian kykyä eri syistä pakon
edessä liikkeelle
joutuneita kohtaan tai lisännyt yleistä elämän ymmärrystä,
vieläpä
luovuutta.
Jokaisella
evakolla Suomessa on oma tarinansa, minullakin. Minut on tehty
Enson valtauksen kunniaksi Kotkassa, missä äitini ja isosiskoni
olivat
evakossa talvisodan jälkeen. Heti palattiin Jääsken Ensoon,
kun mahdollista
oli, ja siellä pääsin syntymään 18.6. 1942
jatkosodan aikana. Syntymäni oli
dramaattinen, äiti joutui synnyttämään minut yksin,
kun muut olivat
pommisuojassa. Vuosi oli kuulu jäisten lanttujen vuosi, mutta toiveikkuutta
oli silti ilmassa; oli päästy kotiin. Mutta tasan
kaksivuotissyntymäpäivänäni tuli uusi lähtö.
Meillä se oli sikäli yleisestä
poikkeava, että matkustimme "omalla piletillä" ja
omaan osoitteeseen, äidin
sukulaisiin Lempäälään. Ei ollut samanlainen kuin
Antrean emännän
tilanne: "Mikäs täs ois kävelles, ko tietäs
mihi mänis ja mitä tekis ja
millo takasii tultais." Se ajatus oli tuhansien ja tuhansien, joille
osoitteeksi
oli annettu: pohjoiseen päin.
Joka tapauksessa
samalla matkalla ollaan vielä. Evakkous ilmenee syvästi
ajatuksissa ja hupaisasti arjessa: en millään henno heittää
pois vaatteita
ja tavaroita; niitähän voi vielä tarvita. Ja aina ostan
kasvunvaraa, niin
että lapsenlapsen Berliinin-tuliaishattukin hulahti syvälle
otsalle.
Perheemme
palasi tynkä-Vuoksenlaaksoon yhtä kaikki syksyllä 1944.
Jääsken
Ensoon ei ollut paluuta, mutta isä halusi niin lähelle kuin
mahdollista,
että olisi lyhyt matka mennä takaisin. Vanhempani eivät
käyneet koskaan
entisellä kotiseudulla. Karjalaisuus jatkui edelleen, uusin vivahtein.
Enson
tehtaiden piiput röyhyävät edelleen niin, että ne
näkyvät ikkunaamme Imatran
Rautiossa, nyt ne tuottavat International Paperille (USA). Välissä
on
maailmojen raja. Meille ei päässyt kasvamaan kaihoilevaa asennetta;
aurinko
ei voinut paistaa niin hillittömästi enemmän ennen vanhaan
Ensossa, kun se
on niin lähellä Imatraa. Jääski-seuran mukana on
kyllä retkiäkin tehty ja
mieheni sukulaisten kanssa Kannaksella. Olen sekä arki- että
juhlakarjalainen. Isäni oli leimallinen karjalainen, iloinen, vilkas,
herkkä, erinomainen seura- ja musiikkimies. Teuvalla syntynyt äitini
tuotiin vauvana
Kannakselle, ja hän oli hyvinkin karjalaisuutta arvostava ja korostava,
jos
kohta tiettyä eteläpohjalaista komiahenkisyyttäkin ilmeni.
Minulla
on kaksi voimanlähdettä: olen nainen ja olen karjalainen.
Kumpaakin
ominaisuutta on pyritty käyttämään nöyryytyksen
ja alistaminen välineenä,
mutta olen kaikissa vaiheissani tehnyt voitavani saattaakseni
konkreettisesti näkyville naiseuden ja karjalaisuuden parhaat puolet
ja
voiman. Evakkous on tuonut vahvan lisävivahteen karjalaisuuteeni.
Toimin
seitsemän vuotta Karjalan Liiton varapuheenjohtajana ja annoin
valtaosan ns. vapaa-ajastani karjalaisuuden, karjalaisen kulttuurin,
evakkokarjalaisuuden hyväksi. Nämä ihanat ihmiset ympäri
Suomen kaipasivat
kuulijaa ja puhujaa, ja iloiten heidät kohtasin. Heillä ei
ollut kriisiapua.
Valtavasti ongelmia oli padottu puhumattomuuden, virallisen vaikenemisen
ja
yksityisen mykkyyden sisään.
Toisensa
heillä kuitenkin oli. Karjalaiset ihmiset ymmärsivät
toisiaan.
Sodan jälkeen oli kuitenkin peräti rankkaa työtä,
oli jälleenrakennuksen
aika, miehet palasivat sodasta, mutta monet psyykkisesti, fyysisesti
tai
sosiaalisesti vaurioituneina. Tilannekatsaus on hurja: 410 000 evakkoa,
yksitoista prosenttia väestöstä joutui etsimään
uuden asuinsijan. Kartasto
karjalaisten sukunimistä kertoo, miten karjalaiset sirottuivat
ympäriinsä,
mikä hajotti suvut ja vaaransi perinteen. Suomi menetti kymmenen
prosenttia
pinta-alasta, kaksitoista prosenttia peltopinta-alasta, kymmenen prosenttia
teollisuustuotannosta, 900 kilometriä rautatietä, 600 koulutaloa
ja
kulttuurilaitoksia. Ja rankimmin tämä suonenisku koski tietysti
menetettyyn,
liioittelematta sanoen ihanaan alueeseen ja sen diasporaan joutuneeseen
väestöön.
Ihme on,
miten nopeasti karjalaiset uusilla asuinsijoilla löysivät
itsensä
ja toisensa. He kyllä selviytyivät, mutta sielullinen hinta
oli kova. Eeva
Kilpi on luonnehtinut ylittämättömästi tuon konkreettisen,
sosiaalisen
selviytymisen Elämän evakossa:
"Syntynyt
siellä, kotiseudullaan, ollut siellä kotonaan, vain siellä,
sen
jälkeen elänyt evakossa, evakkona koko elämänsä,
pärjännyt yleensä kyllä,
jopa menestynyt, pakkohan karjalaisten on ollut menestyä, eivät
he olisi
selviytyneet Suomessa muuten, siinä sivussa elvyttäneet Suomen
talouselämän,
ja kulttuurin, sanoisi joku, rikastuttaneet kirjallisuutta, luoneet
taidetta, vaikka eivät kansanrunoja onnistuneetkaan pitämään
omissa
nimissään, vaan nekin ryöstettiin heiltä kuin sampo
ikään;
parantaneet suomalaisten rotuominaisuuksia naimalla hämäläisiä,
levittäneet
tasa-arvoisuutta ja demokratiaa Pohjaamalle, sovitelleet satakuntalaisten
riitoja, liennyttäneet uusmaalaisten jäykkyyttä ja kutitelleet
heidän
ylhyyttään, tulleet toimeen jopa savolaisten kanssa. Antaneet
ensin maansa,
sen jälkeen panneet kaikin tavoin likoon itsensä, koska eivät
osaa elää
toisin eivätkä siedä muita ihmisiä muuten kuin tavalla
tai toisella
sulkemalla heidät syliinsä, luovuttaneet kaiken paitsi sen,
mitä mitään ei
voi riistää, muistonsa."
Eeva Kilven
tekstissä puhuu vahva ihminen. Kaikki eivät olleet yhtä
vahvoja,
monen evakkolapsen koko elämää on leimannut alemmuudentunto,
muisto
koulukiusaamisesta ja syrjinnästä. Valtaväestö on
totisesti antanut
ymmärtää, ketkä olivat "alempia ihmisiä".
Vivahteita näistä asenteista
ilmenee edelleen. Paljosta on ollut vaikea antaa edes vähän,
vaikka toisilta
meni kaikki. Tällaisissa keskusteluissa minun silmissäni leimahtaa,
kasvan
viisi senttiä ja lumikuningattaren äänellä annan
takaisin muistuttaen, että
puhutte evakolle.
Karjalan
Liiton tehtävät jätin jääviyden tähden
ministeriksi tultuani 1991.
Useaan otteeseen toivoin, että kiinnitettäisiin huomiota evakoita
koskeviin
psykologisiin ja sosiologisiin ilmiöihin. Lapset ja teini-ikäiset
evakot
ansaitsevat tutkimusta ja edes myöhäistä tukea. Kuka
mittaa noiden aikojen
aikuisten ja lasten uupumuksen? Missä mittarit toisella kymmenellä
olevien
poikien ja tyttöjen työsuorituksille? Tutkimusta onkin tehty.
Netissä on
paljon pätevää aineistoa, Pirkko Sallinen-Gimpl, Anne
Kuorsalo, Iris
Saloranta, Erkki Kujala, Marja Marttila, Pirjo Riitta Rintanen ja muut
ovat
tehneet hyvää työtä omalta pohjalta.
Evakkoina
me kuljemme koko ikämme. Ainakin minulla on juuret ja ilmajuuret,
joita käyttelen tilanteen mukaan. Karjalaisuus ei ole uhanalainen
maapalloistumisessa. Se edellyttää kuitenkin vahvaa, rimpuilematonta
itsetuntoa, jota kyllä karjalaisissa riittää -- eivät
he muuten olisi
selviytyneet. Mitä heimomme ihmiset ovat evakossakin voineet antaa?
Henri
Bromsin mukaan karjalaiset ovat hyvin sensuelleja, ja he tajuavat symboleja.
Heillä syöminen, juominen, tanssi, laulu ja uskonto ovat iloisena
sekamelskana mutta silti harmoniassa. Vaikka elämä on heitellyt
kuin Luoja
kerjäläistä, karjalaisten identiteetit ovat säilyneet
pitäjän tarkkuudella.
Tänne
valmistautuessani näin tutkijainkin teksteissä väitteen,
ettei
karjalaisilla ole maakuntaa Suomessa. Totisesti on! Meillä on Etelä-Karjala
ja meillä on Pohjois-Karjala ja meillä on sitten evakoiden
Karjala
kaikkialla. Tätä vaellusta liikkeelle lähettäessäni
toivotan tervetulleiksi
kaikkiin näihin maakuntiin. Eikä niistä taas kumpikaan
saa julistautua
ainoaksi Karjalaksi; sellaista ilmapiiriä tahtoo Pohjois-Karjalassa
ilmetä,
vakka sen murrekin kuuluu savolaismurteisiin.
Kolmas
valtakunnallinen Evakkovaellus alkaa. Eikä sen katselijoiden mieleen
juolahda enää sanoa niin kuin Tammelassa alkuperäisen
evakkovaelluksen
aikana.
Äiti illalla kysyi pojaltaan, minkälaisia evakot olivat. Poika
huokaisi: ne
olivat melkein ku ihmisiä.
Ihmisiä
olemme, monessa tulessa karaistuja. Eikä meillä muuta lohtua
ole
kuin toisemme -- täällä Jumalan kämmenellä.
__________________________________________________________________________________________________
Virolahden
Evakkovaelluksesta syntyi tutkimusta
Evakkovaellus
teki mahdolliseksi kokea menneisyyttä nykyisyydessä. Näin
voi
tiivistää ja yksinkertaistaa Virolahdella 10.6. 2006 järjestetystä
ensimmäisestä Evakkovaelluksesta tehdyn tieteellisen esityksen
johtopäätöksiä.
Tampereen
yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella työskentelevä
tutkija
Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen on analysoinut Evakkovaellusta
englanninkielisessä tieteellisessä julkaisussa "Social
& Cultural
Geography", joka keskittyy sosiaali- ja kulttuurimaantieteen aiheisiin.
Tieteellisiin
julkaisuihin valittavat tekstit karsitaan tarkkaan ja niissä
julkaiseminen tuo pisteitä virkoja ja apurahoja haettaessa, joten
kyse ei
ole mistä tahansa kirjoituksesta.
Kuusisto-Arponen
toteaa, että tunteiden kirjo vaelluksella oli vaikuttava:
iloa, helpotusta, tuskaa jopa pelkoa. Ihmisten reaktiot vaihtelivat
sisäänpäin kääntymisestä tanssiin, jotkut
vaihtoivat puheen karjalan
murteelle. Rooli-leikit kuuluivat asiaan. Tutkija kirjoittaa tavanneensa
80-vuotiaan, joka kertoi olevansa 14-vuotias ja etsivänsä
äitiään, joka
kulkee samaa evakkotietä kahden pienemmän lapsen kanssa.
"Me
molemmat tiesimme, että keskustelumme oli sekoitus menneisyyttä
ja
nykyisyyttä. Kuitenkin sillä oli molemmille ainutlaatuinen
merkitys",
päättelee tutkija.
Ihmiset
jotka eivät olleet ennen tavanneet, puhuivat toistensa kanssa.
Muistoja kerrottiin ja muisteltiin. Useat keskustelut alkoivat sanoilla:
"Kun minun piti jättää koti..." Näin kokoaa
Kuusisto-Arponen vaikutelmia
vaellukselta.
Hän
selvittää kansainväliselle tiedeyhteisölle myös
sitä, miten pakotettu
siirtyminen
jätti suomalaisiin evakkolapsiin pysyvän jäljen, vaikka
heidän piti
kasvaessaan teeskennellä, että he ovat unohtaneet sotakokemukset.
Vasta nyt
lapset ovat saaneet äänensä kuuluville.
Vaellus
oli sekoitus mennyttä ja nykyistä maisemaa, yhteisöllisiä
ja
yksilöllisiä toimintatapoja sekä tietoista ja tiedostamatonta
tilan
kokemusta. Reitin teki ainutlaatuiseksi se, että samaa tietä
pitkin olivat
evakot kulkeneet. Historiallisella ja autenttisella ympäristöllä
oli tärkeä
osuus.
Vaellus
on osa uutta tulkintaa
Kuusisto-Arponen
päättelee, että Evakkovaellus on osa uudenlaista
karjalaista narratiivia, tulkintaa. Perinteinen kansallinen tulkinta
korostaa karjalaisten sopeutumista sodan jälkeen, karjalaisten
oma tulkinta
painottaa sankarillista selviytymistä. Nyt on nousemassa tulkinta,
joka
korostaa ruumiillisia kokemuksia ja muistoja sekä niiden pitkäaikaisia
vaikutuksia.
Tutkijan
mukaan vaellus kunnianosoituksena hyödynsi juuri liikkumisen
kokemusta niin, että fyysisen liikkumisen kokemus yhdisti ruumiin
ja
muistot. Samalla se toi esiin myös muita evakkouteen liittyviä
muistoja ja
tekijöitä. Vaikka vaelluksella oli alkunsa ja loppunsa, silti
osa sen esiin
tuomista kokemuksista oli ajattomia, menneisyyden katkelmia, päättelee
Kuusisto-Arponen.
Hän
toteaa että näkymättömän ja unohdetun tekeminen
käsitettäväksi on
haaste. Hän viittaa vanhaan filosofiseen termiin "khora".
Hänestä se sopii
tavoittamaan erilaiset merkitykselliset paikat kun tutkitaan lapsuuden
unohtuneita kokemuksia.
Khoraa
voi luonnehtia eräänlaisena ajan ja paikan leikkauspisteenä,
puolimatkana. Se viittaa paikkoihin joilla ei ole pysyvää
rakennetta ja
jotka ovat luonteeltaan ajattomia.
Kuusisto-Arponen
on tutkinut ja vertaillut suomalaisten evakkolasten ja
sotalasten paikkatunnetta.
Evakkovaelluksesta
syntyneen parinkymmenen sivun artikkelin otsikkona on
"The mobilities of forced displacement: commemorating Karelian
evacuation in
Finland", suomennettuna, Liikkeellä olon kokemukset pakotetussa
siirtymisessä, Karjalan evakuoinnin muistelua Suomessa.
Otsikon
termi "liikkeellä olon kokemus" tarkoittaa liikkumista
myös
historiallisissa, kulttuurisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa ulottuvuuksissa.
Vaikka
Evakkovaelluksen on korostettu olevan kunnianosoitus kaikille Suomen
evakoille, Kuusisto-Arponen on keskittynyt tutkimuksessaan nimenomaan
Karjalan evakoihin.
Tutkimuskohteena
olleen Evakkovaelluksen kesäkuussa 2006 järjestivät
Evakkolapset ry. yhteistyössä Virolahden Karjala-seura ry:n
ja useiden
paikallisten järjestöjen kanssa. Samat järjestäjät
toteuttivat myös tämän
vuoden vaelluksen heinäkuussa 2009.
Anne Kuorsalo
